Karate historiaa
|
Karate on ikivanha taistelulaji, jonka varsinaista alkuhistoriaa ei ole kyetty tarkasti määrittelemään. Tiedetään, että karatea ja sen sukulaislajeja, kuten ju-jutsua ja judoa on harjoiteltu ainakin Kiinassa ja Japanissa useiden vuosisatojen ajan. Näistä kaikista budolajeista (suom. sotaisa tie) on kuvitettua tietoa niin kaukaa kuin itämaisista kulttuureista ylipäätänsä on säilynyt historiantietoja. Muinaisissa ruukuissa ja tauluissa on kuvattu erilaisia itsepuolustustekniikoita, joita harjoittelevat sotilaat ja ylimykset.
|
1. Intiasta Himalajan yli Kiinaan
Legendan mukaan karaten kehittyminen alkoi noin 520 jkr, jolloin zenin perustaja, Bodhidharma vaelsi Intiasta Himalajan yli Kiinaan. Kiinaan saavuttuaan Bodhidharma asettui asumaan Shaolin temppeliin (suom. pieni metsäluostari, jap. shorinji), jossa hän opetti munkeille zen-budhalaisuutta sekä esitti heille järjestelmällisesti kootun fyysisen harjoittelumallin, jolla oli mahdollista vahvistaa munkkien mieltä ja kehoa. Tämä opetus huomattiin tarpeelliseksi, koska munkit olivat liian heikkokuntoisia suorittamaan vaativaa mietiskelytyötään ja toisaalta alueen rosvot olivat ainaisena uhkana heidän lähetysmatkoillaan. Tätä voimisteluharjoitusta kutsuttiin nimellä "Shih pa lo han sho", joka tarkoittaa "Lo-hanin kahdeksaatoista kättä". Harjoitusmuotoa pidetään perimätiedon mukaan päälähteenä useimmille Kiinalaisille chuang-fa (Wushu, Kung fu) kamppailutyyleille. Shaolin chuang-fa nimettiin temppelin mukaan ja temppelistä tuli kuuluisa kamppailutaitoja harjoittavien munkkien mukana. Tarkemmin katsottuna näiden kamppailutaitojen kehittely alkoi Wei-dynastian (495-534 jkr.) aikana ja kukoisti Tang-dynastian (618-907 jkr.) aikana. Sui-dynastian vaihtuessa Tang-dynastiaksi kävi kuningas Li Shimin taistelun Usurper Wang Shichongia vastaan. Taistelussa oli suuri merkitys 13:lla munkilla, joita johti Yun Zong. Hallitsija Li Shiminin palkitsikin munkit ja kannusti suuresti kehittämään näitä kamppailutaitoja.
Vuodesta 1368 Kiinaa hallitsi keisari Ming Tai Sou. Hän edelleen rohkaisi kansalaisiaan harjoittelemaan kamppailutaitoja ja muodostikin niistä kansallistaidon. Hän järjesti taistelukilpailuja ja tekniikkakokeita, joilla hän vahvisti Kiinan armeijaa ja kansallistunnetta. Hallitsija itse harjoitteli etelän Shaolin chuang-fata. |
2. Kiinasta kauppiaiden mukana Ryukyu-saarille
|
Kiinalaisten kauppiaiden ja siirtolaisten mukana chuang-fa löysi tiensä Japanin eteläpuolella sijaitseville Ryukyun saarille, joiden pääsaari on Okinawa. Ajankohdasta, jolloin taidot tulivat ja alkoivat kehittyä Ryukyun saarilla ei ole tarkkaa tietoa, mutta varhaisimmillaan sen arvioidaan olevan Tang-dynastian aikana (618-907 jkr.). Toisen näkemyksen mukaan chuang-fa alkoi vaikuttaa vasta 1300-luvulla. Chuang-fa, joka kulkeutui saarille, voidaan ymmärtää käsittävän seuraavanlaisia erilaisia tyylejä: varhaisempaa alkuperää oleva go-ti (painia), Shaolin chuang-fa eli "ulkoiset koulut", joissa tekniikan pääpaino asetetaan lihasvoiman käyttöön, ja myöhemmin "sisäiset koulut" (mm. Pa-kua, Hsing-i ja Tai Chi), perustajana pidetään Chang San-Fengiä (1279-1368). "Sisäiset koulut" pyrkivät kehittämään harrastajassa sisäisen voiman eli qi:n (jap. ki) hallintaa. Tekniikan peruspiirre on rentous.
Kiinalainen chuang-fa voidaan jakaa pohjoiseen ja eteläiseen tyyliin. Pohjoinen tyyli keskittyi enimmäkseen hyppyihin ja potkuihin, eteläinen puolestaan käsitekniikoihin. Ryukyu-saarten maantieteellisestä sijainnista johtuen, saapui sinne vaikutteita enimmäkseen eteläisestä tyylistä. On myös huomautettu, että Ryukyu-saarilla on ollut oma aseeton kamppailumenetelmä nimeltä "tode" (kiinalainen käsi) ja kun se on yhdistynyt chuang-fahan, on nykyaikainen karate saanut alkunsa. Lisäksi väitetään, että nykyaikaisen karaten potkutekniikat saattaisivat olla indokiinalaista alkuperää, ennemminkin kuin kiinalaisen "pohjoisen tyylin" vaikutteita. Koska vuosien 1432 ja 1570 välisenä aikana Okinawa perusti runsaasti lähetystöjä mm. Vietnamiin, Thaimaaseen ja Malaijiin ja sieltä nämä potkutekniikat olisivat kulkeutuneet saarille tutkittaviksi ja omaksuttaviksi. |
3. Yhteiskunnallinen tilaus kamppailutaitojen kehittämiselle
|
Perimätiedon mukaan vuonna 1629 Okinawan chuang-fa- ja tode-ryhmät pitivät joukon salaisia kokouksia ja päättivät muodostaa yhteisen rintaman vihollista vastaan. Tämän yhdistymisen tuloksena syntyi uusi kamppailutaito nimeltä te (käsi), tai okinawa-te (okinavalainen käsi). Funakoshin mukaan Okinawa-te kehitettiin vain yhtä tarkoitusta varten: eliminoimaan vastustaja ilman aseita mahdollisimman tehokkaasti. Kuten edellä on mainittu, okinawa-tea voidaan pitää tode-chuang-fan ja nykyaikaisen karaten välittäjänä. Tuon ajan kuuluisin mestari ja toisinaan Okinawan karaten isäksi on mainittu Tode Sakugawa (1733-1815). |
Nykyisen karaten kehittymisen osalta tärkeä vuosiluku on 1609, jolloin lordi Iehisa Shimatzu hyökkäsi Japanista Ryukyu-saarille. Hän toimi tänä aikana Satsuman läänityksen kuvernöörinä Kyushun-saarella. Voimakkaasta vastarinnasta huolimatta ryukyulaiset joutuivat antautumaan ja tappionsa jälkeen kaikki saarelaiset, myös ylimystö, joutuivat luovuttamaan aseensa. Tämä oli toinen kerta kun heiltä kiellettiin aseiden kanto-oikeus. Ensimmäisen kerran se tapahtui vuonna 1477 keisari Sho Hashin toimesta. Tämä kaksinkertainen aseidenkantokielto kiihdytti entisestään sekä aseettomien että aseellisten kamppailutaitojen kehitystä. Aseellisista kamppailutaidoista mainittakoon, että paikallinen väestö kehitti arkipäivän työvälineistä aseita (esim. bo, tonfa, sai, kama ja nunchaku), kehittämällä niitä varten erilaisia lyönti- ja torjuntatekniikoita. Myöhempinä aikoina edellä mainitun kehityksen myötä varsinaisten aseiden tuonti saarille tyrehtyi lähes kokonaan.
4. Salaista harjoittelua Okinawalla
|
Satsuma-klaanin harjoittelukiellon vuoksi okinawa-tea jouduttiin harjoittelemaan salaa ja johtavat koulut painuivat maan alle. Okinawa-testa syntyi 1800-luvulla joukko tyylejä, jotka nimettiin Okinawan kaupunkien mukaan: Shuri-te, Naha-te ja Tomari-te. Lisäksi oli joukko muita tyylejä kuten Bushi-te ja Shaolin-te. Tänä aikana okinawa-te kehittyi huippuunsa. Jokainen näistä kolmesta kaupungista oli erikoistunut yhteiskunnan eri alueille yhteiskuntaluokan tai vaihdantasuhteiden erikoistumisen myötä, kuten hallitsijat ja oppineet, kalastajat ja maanviljelijät sekä kauppiaat. Orastavan tyylisuuntien kehittymisen osalta on väitetty kamppailutekniikoiden muotojen periytyneen kunkin kaupungin yhteiskunnallisen elämän tarpeiden mukaan. Shuri-teen vahvimmin tuli vaikutteita Kiinalaisesta "ulkoisesta koulusta" ja Naha-te puolestaan sai vahvimmin vaikutteita "sisäisestä koulusta". Tomari-te oli sekoitus sekä ulkoista- että sisäistäkoulua. Shuri-te oli ensisijaisesti hyökkäävän luonteista ja Naha-te puolestaan jotakuinkin puolustavan tyylistä. Huomioitavaa on myös, että kiinalaiset, erilaiset eläinten (tiikeri, lohikäärme, karhu, apina, käärme ja kurki) liikkeitä matkivat chuang-fa -muodot eivät olleet Okinawan karatessa yleisiä. Lisäksi, Nakayan on jaotellut perinteisiin karatetyyleihin liittyviä katoja (muodollinen liikesarja), jotka historiallisesti ovat johdettavissa Okinawan kaupunkien eri tyyleistä. Seuraavassa eri kaupunkien osalta mainittuna muutamia katoja nimineen, joita harjoitellaan nykyäänkin. Shuri-te: Seisan (13, puolikuu), Chinto (miehen nimi ?, kurki kivellä), Bassai (miehen nimi ?, läpäise linnake) ja Pinan (rauhallinen henki). Naha-te: Tensho (otteen vaihto). Tomari-te: Rohai (haikara, puhdas peili) ja Wanshu (lentävä pääskynen). 1800-luvulla ei tarvinnut enää niinkään harjoitella varsinaista taistelua varten, vaan kysymys alkoi olla enemmänkin harjoittelijan itsensä kehittämistä sekä henkisesti että fyysisesti. Opettajat opettivat vain omasta halustaan ja halusta antaa tekniikat eteenpäin, jotta ne eivät häviäisi. Katojen harjoitteluun kiinnitettiin paljon huomiota, koska niihin "piilotettiin" tekniikoiden eri variaatioita sekä ns. vaarallisia tekniikoita, joista mainittakoon kyusho-tekniikat (hermopisteet) ja katan gigong-taso (jap. kiko, kata energiaharjoituksena). Koska taidoista tuli salaisia, niistä ei tehty mitään kirjoituksia ja tiedot kehityksestä perustuvat suulliseen perimätietoon. Lisäksi ne kulkivat usein isältä pojalle periaatteella. Funakoshi mainitseekin, että ei ole olemassa tietoa siitä kuka tai ketkä ovat koonneet ja kehittäneet "karaten" ja mihin tarkoitukseen, on vain olemassa taruja ja legendoja. Yleiseen tietoisuuteen "karate" tuli vasta 1900-luvun alussa. |
5. Tyylisuunnat alkavat kehittyä
|
1850-luvun paikkeilla alkoi kehittyä Okinawan eri kaupunkien tyylien pohjalta uusia tyylejä. Tuon ajan mestarit olivat jatkuvassa yhteistyössä ja pyrkivät kehittämään ja yhdistämään omat sekalaiset tekniikkansa. Shorin-ryu kehittyi Shuri ja Tomari alueilla ja Shorei-ryu kehittyi Nahan ympäristössä. Huomattavaa on kehityksen osalta ollut se, että vaikka kaupunkien etäisyys toisistaan on muutamia kilometrejä, niin erot tyyleissä ovat huomattavat, vaikkakin metodit ja tavoitteet ovat samat. Funakoshi ehdottaa, että näiden kahden tyylin kehittyminen on pohjautunut erilaisiin ruumiinrakenteen vaatimuksiin. Shorin-ryu oli nopeaa ja suoraviivaista luonnollisella hengityksellä. Shorei-ryu oli puolestaan vähemmän liikkuvaa korostaen matalampaa asentoa, jossa hengitys tapahtuu liikkeiden mukaisesti. Mielenkiintoinen huomio on, että tämä kahden eri perustyylin luonne ilmenee myös Kiinalaisen chuang-fanin kahden eri perustyylin, sisäisen ja ulkoisen koulun, piirissä.
Mainittakoon, että edellä mainittu Tode Sakugawa otti 78-vuotiaana oppilaakseen Soko Matsumuran (k. 1896), josta kehittyi 1800-luvun okinawalaisista karatemestareista ehkä suurin. Matsumuran kehittäminä pidetään Bassai- (miehen nimi ?) ja Naihanchi-katoja (taistelu sivuttain ?). Erään lähteen mukaan myös Kushanku (kutsumanimi, arvoasema ?) olisi hänen käsialaansa. Matsumuran oppilaita olivat mm. Azato Yasutsune (1827-1906) ja Itosu Yasutsune (1830-1915), joiden välityksellä Shuri-te-koulun karate on siirtynyt meidän päiviimme asti. Käänteen tekevää karaten kehityksessä oli Ankoh Itosun (1830-1915) päätös vuonna 1901 aloittaa karaten opettaminen Shurin peruskoulussa osana normaalia opetusta ja näin rikkoa karaten "salassa opettamisen" traditio. Karaten julkisen opettamisen aloittivat myös Choki Motobu (k. 1944) Okinawalla ja Gichin Funakoshi (1868-1957) Japanissa. Tämän seurauksena modernin karaten leviäminen nopeutui ja tietoisuus karaten harjoittelusta laajeni entisestään. Edellä mainituista kahdesta tyylistä ja harjoittelun salaisen tradition rikkoutumisesta edelleen kehittyivät 1900-luvun alkupuolella neljä karaten päätyyliä: Goju-ryu, Shito-ryu, Shotokan ja Wado-ryu. |
6. Muutama sana tyylisuunnista, traditioista
|
Tyypillinen käännös japanilaiselle sanalle "ryu" on "tyyli", alunperin ryu-sanan merkki on tarkoittanut "vastasyntynyttä lasta". Nykyaikainen ryu-sanan merkitys arkikielessä on "virrata" tai "virran liike". Yhdessä nämä kaksi ryu-sanan merkitystä kamppailutaitojen yhteydessä voidaan pikemminkin kääntää sanaksi "traditio" kuin "tyyli". Edellisen myötä "tyyli tai traditio"-sanalla käsitetään enemmän kuin pelkkä tekniikoiden eroavaisuus eri koulukuntien kesken. Sanan voidaan ymmärtää käsittävän seuraavanlaisia harjoittelun eri piirteitä.
Tyyleistä huolimatta useat opettajat eivät painota niikään eroavuuksia, vaan pitävät tärkeämpänä ahkeraa harjoittelua. |
|
Ensimmäinen varsinainen tyylisuunta oli Goju-ryu, joka kehittyi Naha-testa. Tyylin isänä pidetään Kanryo Higaonnaa (1853-1915). Hän avasi dojon (harjoitussali) Nahassa opettaen kahdeksaa muotoa, jotka olivat Kiinasta lähtöisin.
Hänen paras oppilaansa Chojun Miyagi (1888-1953) perusti varsinaisesti goju-ryu (kova-pehmeä-tie) tyylisuunnan vuonna 1930. Kaikki sai alkunsa budon mestareiden kokoontumisessa vuonna 1926, kun Niizato Jinan esitteli Miyagin puolesta Okinawan karatea. Näytöksen jälkeen mestarit kysyivät häneltä tyylisuuntansa nimeä. Siihen aikaan Okinawalla ei ollut varsinaisia tyylisuuntien nimiä. Vähän aikaa mietittyään Jinan kuitenkin vastasi Hanko-ryu. Tästä aloitteesta Miyagi nimesi myöhemmin harjoittelemansa tyylin. Tämän myötä alkoi tyylisuuntien nimeäminen, mikä oli tietysti shokki Okinawan karatemaailmalle. Shito-ryu perustettiin Kenwa Mabunin (1889-1952) toimesta vuonna 1928. Tyylisuunta on saanut vaikutteet suoraan Naha-testa ja Shuri-testa. Shito-sana muodostuu Mabunin opettajien nimistä, joita olivat Ankoh Itosu (1830-1915) ja Kanryo Higaonna (1853-1915). Tyylisuunnassa on useita katoja, noin 50, ja tyypillistä on korustuneen vahva tekniikoiden suoritus. Shotokan (aaltoileva mänty) perustettiin Gichin Funakoshin (1868-1957) toimesta Tokiossa vuonna 1938. Funakoshia pidetäänkin modernin karaten luojana. Hän syntyi Okinawalla ja aloitti karaten opiskelun Yasutsune Azaton (1827-1906) luona, joka oli yksi Okinawan merkittävimmistä kamppailutaitojen tuntijoista. Shotokan-tyylille on tyypillistä suoraviivaiset tekniikat ja matala vahva asento. Funakoshi ei koskaan antanut tyylisuunnalleen nimeä, vaan hänen oppilaansa alkoivat nimittää sitä Shotokan-ryuksi. Wado-ryu (harmonian tie) perustettiin 1939 ja se on kehittänyt Hineori Otsuka (1892-) jujutsusta ja karatesta. Gichin Funakoshi oli yksi Otsukan opettajista. Wado-ryu:ta luonnehditaan karatetyyliksi, joka sisältää vaikutteita jujutsun perusliikkeistä. Myös karaten henkisen ulottuvuuden tärkeyttä pidetään arvossa. Vaikka on kehittynyt useita tyylisuuntia, on kaikilla karaten tyyleillä lähestulkoon samanlaiset metodit ja tavoitteet harjoittelussa, vain tekniikka ja sen eri variaatiot vaihtelevat perinteiden ja koulujen mukaan. Lukuisista koulukunnista huolimatta virallisesti hyväksyttäviä koulukuntia on ollut vuodesta 1931 lähtien vain 20 - 30. Yksi näistä tyyleistä on Suomessakin harjoiteltava Shorinji-ryu, jonka nimi tulee Kiinan Shaolin temppelin tekniikoista tulleiden vaikutteiden takia. |
8. Modernin karate-do:n syntyminen
|
Modernin karaten isänä pidetään Gichin Funakoshia (1868-1957). Hänen vuosina 1917 ja 1922 pitämistään näytöksistä alkoi karaten leviäminen maailmalle. Vuonna 1917 Funakoshia pyydettiin Kiotoon Butokundeniin (kamppailutaitojen keskus) näytökseen Okinawan perfektuurin edustajana. Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta, kun karatea esiteltiin Okinawan ulkopuolella.
Käänteen tekevää oli vuonna 1921 Japanin kruunun prinssi Hirohiton vierailu Okinawalla, kun hän näki Funakoshin johtaman karatenäytöksen. Prinssi innostui näytöksestä niin, että ehdotti näytöksen pitämistä Japanissa. Funakoshi valittiin Okinawalla vuoden 1922 näytöksen pitäjäksi Tokiossa ja Jigoro Kano, judon perustaja, järjesteli Funakoshin Japaniin saapumiseen liittyvät asiat. Näytöksen jälkeen Funakoshi sai runsaasti pyyntöjä jäädä opettamaan karatea Japaniin ja hän saikin 53-vuotiaana opettajiltansa kannustavan luvan opettaa karatea Japanissa. Tämän seurauksena vuonna 1936 valmistui Japanin ensimmäinen karate-dojo. |
|
Karate: "te" tarkoittaa "kättä" tai "käsiä", samalla "kara"-sanalla on kaksi erilaista merkitystä: toinen tarkoittaa "tyhjää" ja toinen kiinalaista merkkiä "Tang-dynastia", joka voidaan kääntää "Kiina"-sanaksi. Tuohon aikaan Funakoshi mietti, tulisiko kamppailutaidosta käyttää nimeä "tyhjäkäsi" vai "kiinalainen käsi". Funakoshin mukaan, ennen hänen Tokion matkaansa vuonna 1922 oli karate-sanan merkitys "kiinalainen" paremminkin kuin "tyhjä". Tämä ei Funakoshin mukaan tarkoittanut sitä, että se olisi ollut oikein. Tästä karate-sanan semantiikasta ei ilmeisesti ole aikalaisten muistiinmerkintöjä. Okinawalla käytettiin sanaa "karate", mutta useimmiten "te" tai "bushi no te" (taistelijan käsi), joka viittaisi "karate"-sanan "tyhjä" merkitykseen. Funakoshi suositteli "tyhjä"-sanan käyttöä Keion yliopistossa perustetulle karate tutkimusryhmälle. Perusteluna hän käytti sitä kovaa tosiasiaa, että karatessa ei käytetä aseita, vaan pääasiassa käsiä ja jalkoja - koko kehoa. Toisaalta hän mainitsi perusteluksi, etteivät karaten opiskelijat pyri vain kohti täydellistä tekniikkaa vaan he myös pyrkivät tyhjentämään sydämensä ja mielensä kaikesta turhasta. Sana "kara" voidaan kääntää myös "ku"-sanaksi, joka zen-merkityksenä tarkoittaa "totuutta itsessään". Vähitellen Okinawan mestarit taipuivat ja hyväksyivät Funakoshin esityksen.
|
Funakoshi ehdotti myös karatelle nimeä Dai Nippon Kempo Karate-Do, jolloin edellä mainittu "ku"-perustelu saa rinallensa "do"-sanan, joka tarkoittaa karatea tienä kohti hyveellisempää elämää. "Do"-sanan varhaisempana versiona voidaan pitää sanaa "jutsu" (taito, tekniikka), jonka mukaista tekniikkaa on aikaisemmin käytetty todellisiin taistelutilanteisiin sovitetuissa tilanteissa. Tällöin "jutsu"-sanan sisältöä kuvaa paremminkin hengissä pysyminen taito. Joissakin lähteissä kerrotaan Funakoshin opettaneen karatea "jutsuna". Funakoshin mukaan tämän "do"-sanan hyveellisen elämän periaate näkyy siten, että karate on puolustava taito, eikä sen koskaan pitäisi palvella hyökkääviä tarkoitusperiä. Erityisesti Funakoshi korostaa ettei karatea opita vain dojolla, vaan mikä tahansa paikka voi olla dojo. Toisaalta Funakoshi mainitsee karatetekniikoiden sydämeksi seiken:in, normaalin nyrkin.
10. Muutoksia karaten harjoittelussa 1900-luvulla
|
Karaten kehitystä nykypäiviin voidaan kuvata taidon käyttötarkoituksen mukaan. Noin 1400-luvulta 1700-luvulle karaten aikaisemmat muodot olivat osa sotilaiden ammattitaitoa. Sota-ajan päätyttyä muodostui tekniikan osaamisesta osa siviilijärjestyksen ylläpitoa. Myöhemmin 1900-luvun alkupuolella syntyi karatesta suosittu liikunta- ja kilpailumuoto koululaitoksen vaikutuksen myötä. Karaten harjoittelun alkaessa institutionalisoitua 1920-luvulta lähtien, muodostui sen harjoittelulle muutamia reunaehtoja. Harjoittelijoilla tuli olla karate-gi (karatepuku), vyöjärjestelmä muodostui osoittamaan koevaatimuksia ja harjoittelijan tasoa, kilpailusäännöt kehittyivät sekä tyylisuunnat alkoivat selkeytyä. 1950-luvulla alkoivat naiset osallistua aktiivisesti karaten harjoitteluun ja oikeastaan vasta 1970-luvulla japanissa naiset saavuttivat tasa-arvoisen aseman karaten harjoittelun suhteen. Myös "junnu-karate" eli alle 14-vuotiaat harjoittelijat ovat nykyään iso harjoittelijaryhmä, ja jokaisessa harjoituksessa päästetäänkin valtava määrä energiaa ulos. |
11. Karaten harjoittelu nykyään
|
Karaten harjoittelun aloittamiselle on syitä varmasti niin monia kuin harjoittelijoitakin on. Joku hakee tehokasta kuntoilua ja terveyden ylläpitoa, toinen hyvää itsepuolustustaitoa. Jollekin on tärkeätä perehtyä japanilaiseen kulttuuriperintöön konkreettisesti tai vain nauttia sosiaalisesta kanssakäymisestä. Jotkut nauttivat karatesta ehkäpä esteettisesti tai mahdollisuudesta itsensä kehittämiseen. Kilpaileminen saattaa muodostua joillekin tärkeäksi alueeksi. Käytännössä karaten harjoitteleminen sopii naisille ja miehille, ikään tai kuntoon katsomatta. Karatessa voidaan erottaa kolme eri harjoittelun muotoa, joita kaikkia on hyvä harjoitella: kihon, kata ja kumite. Kihon tarkoittaa perustekniikkaa, joka muodostaa perustan kaikelle karaten harjoittelulle. Kata puolestaan tarkoittaa muodollista liikesarjaa, jossa yhdistetään perustekniikka. Kumite on ottelua parin tai useamman kanssa. Kumitessa yhdistyvät kihon ja kata. Kumiten harjoittelu sisältää erilaisia väistö-, hyökkäys- ja puolustusliikkeitä. Normaalin "karatetunnin" aikana voidaan havaita seuraavia harjoittelun osa-alueita: 1. venyttely ja kehon herättäminen reaktioharjoituksilla, 2. perustekniikan harjoittelu yksin, parin tai ryhmän kanssa, 3. vanhan tekniikan kertaamista ja uuden opiskelua, esim. kata. 4. Ottelua, 5. "hiljentävä tekniikka" ja loppuvenyttely. Luonnollisesti dojolla noudatetaan hyviä käytöstapoja. Filosofisesta näkökulmasta ymmärrettynä karaten harjoitteluun kuuluu käsite "san-iku", jolla tarkoitetaan kolmea budon (kamppailutaito) kulmakiveä: "tai", "gi" ja "toku". "Tai-iku" tarkoittaa liikuntakasvatusta, jonka perustana ovat hyvä kunto ja terveys. "Gi-ikulla" tarkoitetaan tekniikkaa ja sen kehittämistä, mikä mahdollistaa kehon paremman ja taitavamman osaamisen. "Toku-iku" on henki, jota ilman harjoittelu on pelkkää ajatuksetonta tekniikan toistamista. Tähän pidemmälle ehtineet karaten harrastajat alkavat kiinnittää enemmän huomiota. Karaten harjoittelun parasta antia on, että harjoittelija on oppinut tekemään tekniikat vaaditulla tavalla, mutta jossa alkaa näkyä harjoittelijan oma persoonallisuus. Lisäksi harjoittelija tulee paremmin tietoiseksi omista taidoistaan ja pystyy käyttämään niitä maksimaalisesti. Vanhat opettajat kertovat karaten persoonallisten vaikutuksien syntymisen kestävän vuosia, toisaalta jotkut ovat todenneet alkaneensa ymmärtämään karatea vasta viidenkymmenen iässä - toisinaan se saattaa viedä koko eliniän. Tärkeintä on kuitenkin olla matkalla. Zen-mestari Wu-men onkin kirjoittanut seuraavat rivit oppimisesta tienä: Päämäärässä ollaan jo ennen ensi askelta, puhe on loppunut jo ennen kielen liikkumista. Vaikka edistyisit hyvin joka askeleella, tiedä että on olemassa kaiken ylittävä ympyrä. |
| Draeger, Donn F. & Smith, Robert W: Comprehensive Asian Fighting Arts, Kodansha International, Tokyo, 1980
Funakoshi, Gichin: Karate-do Kyohan, Kobundo Book Company, Tokyo, 1935 Funakoshi, Gichin: Karate-do - My Way of Life, Kodansha International, Tokyo, 1975 Jalamo, Ilpo: Karate-luento, XX Jyväskylän kesäleiri, 25. - 27.7.1997 Klemola, Timo: Karate-do, Otava, 3. painos, 1996 Klemola, Timo: Katan eri tulkintatasot, Budo Express, 2/1997 Lowry, Dave: Flowing With the Stream, Black Belt, 2/1998 Medeiros, Earl C: The History and Philosophy of Kung Fu, Vermont,1974 Matsuoi, Yuji: Karaten koulukunnista, Shorinji Ryu Karatedo Matsuoi, Yuji & Seppälä, Rauno: Karatedon jalanjäljet, Shorinji Ryu Karatedo Nakaya, Takao: Karate-Do. History and Philosophy, Dallas, 1986 Northrup, Kevin & Ang, Joy: Karate History, Karate BC, http://www.karatebc.org/history/index.html, (1997) Reid, Howard & Croucher, Michael: The Way of the Warrior, The Overlook Press, New York, 1991 Spiessbach, Michael: Bodhidharma: Meditating Monk Martial Arts Master or Make Belive?, Journal of Asian Martial Arts, Vol 1 No 4, 1992 Trias, Robert A: What is Karate?, (1997) Wong, James: A source book in the Chinese martial arts: History, Philosophy, Systems and Styles, Vol 1, Koinonia Productions, 1998 Wu-men: Portiton portti - Zenkertomuksia, suom. Mikael Niinimäki, Like, Helsinki, 1995 |